Keikka vanhainkodissa

Mulle oli sovittu keskiviikoksi keikka vanhainkotiin. Suvi delegoi sen mulle, kun kuulemma pärjään niin hyvin vanhusten kanssa. Suvi on tehnyt väliin keikkaa pyydettäessä vanhainkoteihin ja asiakkaat on olleet tosi tyytyväisiä. Ei kuulemma ole juurikaan mallin muutoksia vaan enemmän sitä sentti pois ja permamentti –linjaa. Varustaudun papiljottilaukulla, mp3-soittimella ja liimakarkeilla matkaan. Ekaks on vuorossa 85-v Lilja, joka haluaa saman permamentin, minkä ennenkin. Selviän hiuksia pahemmin polttamatta. Toinen asiakas on joku reilu 90-v pappa, joka huutelee koko ajan äitiä, lehmiä ja ties mitä. No kävin lainaamassa kanslian lääkekaapista muutaman Tenoxin. Syötin niitä varmuuden vuoksi kaikille asiakkaille. Useimmat nukkuivat sitten tuolissa. Onneksi siellä oli se pesutuoli, jossa pystyi vapaasti nukkumaan ja minä pystyin operoimaan rauhassa tukat kuntoon. Oli hieman vaikeuksia saada potilaita hereille session jälkeen. Yhtä en saanut ja sai kyllä vähän selitellä häntä hakemaan tulleelle hoitajalle, mikä mummoa vaivasi. Kaiken lisäksi liimakarkki oli juuttunut tekareihin kiinni ja saatiin sitä sitten hoitajan kanssa irrottaa. - Ihan ok keikka ja asiakkaat oli pääosin tyytyväisiä. (Eivät kai Tenoxista pökkyrässä heti tajunneet katsoa peiliin) Muutaman paapan kohdalla pystyi käyttämään sitä suodatinpaperisysteemiä. Hommasin sellaisia ekstralarge-versioita. Laajensin itse sitten psykedeelisellä musiikilla tajuntaani ja luovia taideteoksia tuli, eikä kaikista paapoista tullut edes kaljuja. – No miten keikka meni? Suvi kysyi, kun saavuin uupuneena päivän jälkeen kampaamolle. – Ihan hyvin, tippejä ei tosin tullut eikä yhtään testamenttia, mutta muuten oli tyytyväisiä asiakkaita. - Miten pärjäsit niiden dementoituneiden kanssa, Suvi kysyi. Kerroin, että olivat tosi hiljaa ja rauhallisia. – Aika jännä vaikutus sulla, sä oot kyllä tosi hyvä noiden lasten ja vanhusten kanssa, Suvi kehui. Musta alkaa tulla oikein ammattilainen. Tuskin tarvii enää käydä sitä viimeistä puolta vuotta tutkinnosta, kun menee muutenkin näin hyvin, ajattelin.

Maanantain työpäivä ja puhelu äidiltä

Inhoan maanantaita. Yllättävän hyvin olin kuitenkin selvinnyt jo viikon uudessa työssäni. Tämä tekee hyvää CV:ssäni, joka on muuten aika rikkonainen. Nyt on kulunut jo viikko viimeisestä ryyppykerrastani. Valituksia ei ole juurikaan tullut. No ellei sitten sitä kaljuksiajellun pojan äitiä lasketa ja se lettityyppikin soitti niuhottaakseen niistä eripaksuisista leteistä. Olenkin jättänyt lapset toistaiseksi rauhaan ja kehittänyt oman kätevän systeemin. Laitan suodatinpussin lasten päähän ja ripsin sitten loput karvat pois partakoneella. Annan lapsille operaation ajaksi naapuriliikkeestä ”koekäyttöön ottamani” mp3-soittimen, jossa on tajuntaa laajentavaa musiikkia. Ja muuten terveellinen elämäni vaatii aina täyden karkkikupin. Olen ystävystynyt karkkikaupan myyjän Piian kanssa, joka ystävällisesti kuskaa vanhentuneet ja lattialle pudonneet karkit meidän asiakkaiden iloksi. Vastapalvelukseksi olen luvannut kerätä hänelle kaikki hiukset talteen. Piian mummo harrastaa nukkejen tekoa kansalaisopiston kursseilla ja tarvii hiuksia nukkejensa päähän tai mistä hitosta tiedän mihin hän niitä liimailee. Toisaalta ihan sama. Pieni vaiva pussittaa hiukset säilöön. Meillä on pomoni Suvin kanssa yhteinen soppari, että hän ottaa jatkossa kaikki naisasiakkaat ja mä otan lapset, vanhukset ja kaljuuntuvat miehet. Dementoituneille olen kokeillut tuota samaa psykedeelistä musiikkia ja tekohampaisiin liimautuvia karkkeja.

- Niina, miksi sinusta ei ole kuulunut moneen viikkoon mitään, etkä ole vastannut puhelimeen, äiti linjan toisessa päässä nalkuttaa. – No on ollut tässä kaikenlaisia kiireitä. – Miten se uusi työsi siellä huoltamolla sujuu, äiti kysyy. – öö, mä vaihdoin parempaan duuniin, yhteen tutun parturikampaamoon. Leikkelen lasten, vanhusten ja kaljujen hiuksia ja letitän pitkiä tukkia. Ihan ookoo hommaa, vastaan. – Tulisit käymään kotiin joku viikonloppu tai kun sinulla on vapaata, äiti pyytää. – Isäsikin tykkäisi. Täällä Keski-Suomessa on luntakin ja voitaisiin mennä niin kuin ennenkin luistelemaan Jyväsjärvelle. Otettaisiin kaakaota mukaan ja voitaisiin puhua oikein kunnolla. Eikö sinun Niina olisi jo aika vakiintua ja ajatella sitä lapsen tekoakin. Olet kuitenkin jo 32-vuotta. Minulla oli sinun iässäsi jo sinä ja Maria. Oletkos muuten nähnyt Matteusta siellä Helsingissä? – Joo en oo. En viitsinyt kertoa äidille, että satuin ohimennen näkemään kiltin ja kunniallisen Matteus-veljeni Helsingin DTM:ssä imuttamassa jotain miestä. Empä viitsinyt häiritä heitä itsekään. Ei kai sillä nyt mitään väliä mulle ole vaikka veli onkin niitä miehiä, mutta äiti saattaisi saada sydärin, isästä puhumattakaan. – No miten isän saarnat on sujuneet viime aikoina, kysäisen. Isä valittiin edellisvuonna vuoden jyväskyläläiseksi saarnaajaksi. Vähän niin kuin City-lehdessä valitaan aina joka vuosi vuoden baari, ravintola jne niin seurakuntamaailmassa valitaan vuoden saarnat, konfirmaatiot, hautajaiset ja häät. Me oltiin silloin koko suku juhlimassa isän kunniakirjaa. – Hienosti, en ole tosin joka sunnuntai ehtinyt kuuntelemaan, kun minulla on ollut niin paljon noita asukasyhdistyksen ja seurakunnan talkoita. Isäsi se aina muistaa teistä kertoilla puheissaan, kuinka onnellinen perhe meillä on aina ollut ja lapset pärjäävät niin hienosti maailmalla. No onneksi sentään Maria on vakiintunut ja saadaan täällä viettää mummin laatuaikaa. Maria muuten kertoi, että haaveilee jo neljännestä lapsesta. Saas nähdä milloin syntyy minun neljäs lapsenlapsi. Kyllä sinunkin Niina nyt tulisi löytää joku kunnon mies vaikka täältä Jyväskylästä ja muutatte sitten tänne vaikka tuonne Ainolan rantaan, mihin on rakennettu taas uusia kerrostaloja. Siellä kelpaisi lastenkin sitten kasvaa ja saisitte mummilta ja pappalta hoitoapua. – Just joo, älä äiti taas ala. Tapasin kyllä yhden Vesan, mutta hän ei välttämättä muuttaisi Jyväskylään. – Kyllä sinun nyt pitää tulla tänne ja kertoa kaikki siitä Vesasta. – Joo, mä voisin tulla parin viikon päästä muutamaksi päiväksi. – Kerro sitten heti kun tiedät niin tiedetään kutsua sitten Mariakin perheensä kanssa tänne. Niin ja Matteus. Tulette vaikka yhdessä. Voit tietysti ottaa sen Vesankin mukaan. – Joo mä ilmoittelen, nähdään, moi, huikkaan ja lopetan puhelun. Ehkä mä voisin mennä vähän rauhoittumaan sinne joksikin viikonlopuksi. Nyt kun on tämä uusi päihteetön elämä.

Viimeksi jouluna kun olin, se oli kyllä aika karmeaa. Lapset huusivat, tilauspukki oli hiprakassa, isä piti ylipitkän saarnan joulun merkityksestä ja oli pakko askarrella äidin kanssa himmeleitä. No siinä kävi sitten niin, että tapaninpäivänä sietokyky loppui. Lähdettiin Matsin kanssa baanalle. Ekaks Bricksiin, sitten Hemppariin ja lopuksi Gigglingiin. Oltiin niin huonossa kunnossa, Mats löysi jonkun Kalen ja meni sen luo yöksi ja mä tulin sit mukaan, kun ei parempaakaan seuraa löytynyt. Mä sit nukuin Kalen tyttären sängyssä, kun miehet jyskyttivät alapäänsä uuteen kuntoon. No toivottavasti oli hyvä pano…Mä katselin nättejä hääkuvia siellä piirongin päällä, mihin lie vaimo lähtenyt. Kompuroitiin sieltä sitten aamulla kotiin ja kerrottiin tarinaa Matsin lapsuudenystävästä, jossa punkattiin. Kaiken lisäks Matsin kaula oli aivan syöty ja yritettiin sit laittaa mun peitevoiteita. Mats pitikin kaulahuivia loppuloman kaulassa ja lähdettiin seuraavana päivänä takas Etelä-Suomeen. Ja sain selitellä loputtomiin Marialle sitä pientä jekkua, kun laitoin heille sellaisen joulukirjeen kännipäissäni yhden Jennin kanssa. Ajattelin, että se olisi vähintään yhtä hyvä idea, kun lukea heiltä saatua joulutervehdystä, kuinka pikku-Oskari oli saanut ensimmäiset hampaat, Tuuli mennyt montessori-päiväkotiin ja Pilvi saanut pelkkiä kiitettäviä todistukseen opettajaltaan. Me sitten Jennin kanssa ideoitiin parin punkkupullon voimin joulukirjettä, kuinka vuosi on kulunut kunkin panon kanssa, viina on virrannut ja kokemuksia karttunut. Tehtiin Jennin työpaikalla se klassinen kopiokonekuva persiistä ja liimattiin siihen tonttulakki päähän. Sen oli avannut kuulemma Pilvi ja saanut tätistään vähän erikoisen kuvan.

Auringonkukkaöljyä, personal trainer ja Veeti

Kolmantena työpäivänä sain asiakkaakseni mielenkiintoisen miehen. Leikkasin hänelle tavaramerkikseni muodostuneen kaljun. Hän kysyi sen hoitoon ohjeita…Myin hänelle auringonkukkaöljyä kalliiseen hintaan ja kehoitin hieromaan sitä aamuin illoin päänahkaan ja tulemaan viikon päästä uudelleen leikkaukseen. Hän kertoi lähtevänsä viikon päästä etelään ja tulevansa torstaina ennen reissua uudelleenparturointiin. Kyllähän se minulle sopii. Levitin ensimmäiset rypsiöljyt hänen entisen kuontalonsa tilalle. Samalla hieroin hänen ohimoaan. Kerroin ryppyjenkin siliävän tällä ihmeaineella. Hän maksoi parturikäynnistään tuplahinnan.

Illalla raahauduin kuntosalille. Palkkasin oman personal trainerin, joka lupasi, että pääsen kuukaudessa hyvään kuntoon. Hän lupasi juosta kanssani yhden lenkin viikossa ja tehdä yhden treenin salilla. Sen lisäksi pitäisi omatoimisesti käydä kaksi kertaa salilla ja pari kertaa spinningissä tai muissa jumpissa. Tästä tuleekin hyvä kuukausi. Ehkäpä saan joskus rästissä olevan vuokranikin maksettua. Otin tavakseni juosta aseman läpi joka lenkkikerta ja katsella näkyisikö sitä Veetin näköistä vartijaa. Kyselisin niitä avaimia käsirautoihin. Saisin ehkä korjattua ne palomiesten jättämät jäljet ja niillä olisi jatkoelämä luvassa. Sunnuntai-iltana näinkin tutun kaljun vartijankopin ikkunassa. Koputin kohteliaasti ovelle ja kysyin parhaan hymyni hänelle väläyttäen: -Iltaa, mitä luulet voisinko tulla odottamaan junaa tänne lämpimään koppiin? ”Veeti” oli ilmeisesti kaivannut minua ja unohtanut pöllimäni aseet. Kyllähän noin ronski poika pärjäisi ilman erityisiä työkalujakin…- No ehkä tämän kerran, kunhan et pölli mitään, ”Veeti” vastaa. Veeti muuten paljastui Vesaksi. Mutta päätin kutsua häntä silti jatkossakin Veetiksi. Nyt tutulla pöydällä ei ollut Iltasanomia, eikä Matti Vanhasta. Kokeiltiin hänen keinuvan työtuolinsa kestävyyttä. By the way, tuoli hajosi, tipahdimme maahan, mutta pano oli ihan yes. Lisäsin nämäkin suoritukset personal trainerini antamaan liikuntapäiväkirjaan.

Kaljuja miehiä ja valittava asiakas

Seuraavana päivänä hoitelin kaljuuntuvia miehiä, kiukuttelevia kakaroita, urarouvia ja persaukisia opiskelijoita. Suvi antoi vapaat kädet ja keskittyi enemmän materiaalitilauksiin ja tulevan morsiamen hääkampauksen harjoitteluun. – Tästä kampaamosta ei ollut varmaan tullut koskaan niin montaa kaljua miestä ulos. Kuiskasin kaikkien kaljuuntuvien miesten korvaan, että kaljut miehet ovat seksikkäintä, mitä tiedän. Sen jälkeen useimmat tahtoivat kaljun kampauksen, mikä oli melkoisen helppoa minun taidoillakin suorittaa. Yksi kiukkuinen naisasiakas tuli myymälään valittamaan, kun olin leikannut hänen 10-vuotiaan poikansa pään kaljuksi. – Se on uusinta muotia ja lisää älykkyyttä, vastasin. – Ja se lisää poikanne vientiä tyttömarkkinoilla, puolustauduin. – Herrantähden kymmenvuotiaan. Ei sen ikäisenä kiinnosta muut kuin tietokonepelit, rouva syytti. – Nuorena se on vitsa väännettävä. Eipähän kulu teiltäkään rahaa hiustuotteisiin. Ihan teitä vain ajattelin. Nainen uhkasi valittaa minusta internetin keskustelupalstoille. Ihan sama, mitäpä tuo. Sinä iltana oli paljon siivottavaa, kun puolet asiakkaista jättivät hiuksensa lattialle.

Letitystä ja palomiehiä letkuineen

Raahauduin uuteen työpaikkaani Jumboon aamuyhdeksältä. Viinalakkoni ja terveellinen elämä on pysynyt hyvin jo 43 tuntia. Mielessäni häivähti makean siiderin maku. Miksi töissä tarvitsee olla aina selvinpäin? Olisi paljon luovempaa olla pienessä maistissa…No tyydyin Suvin tarjoamaan expressoon. Sisään purjehti iso tumma nainen, joka halusi ilmeisesti Pelle Miljoonaksi. Jos minulta kysyttäisiin, antaisin hänelle Oprah-peruukin ja passittaisin hänet Rolf Nordströmin klinikalle. Kamala Lancomen Tresor täytti koko pienen kampaamon. Yök, no kai sitä jotain tarvitsee tehdä rahan palkkansa eteen. Istutin matamin tuoliin, peitin hänen ruhonsa kampausviitalla ja aloin tuskalliseen letityshommaan. – Tee sitten tasapaksuja lettejä. Viimeksi, kun kävin toisessa liikkeessä, siellä oli joku onneton harjoittelija, joka letitti miten sattuu. Yksikin letti oli monta milliä paksumpi kuin toiset. Kuulin tutulta, että tämä kampaamo on oikein hyvälaatuinen, asiakas selitti. Yritin epätoivoisesti muistella kymmenen vuoden takaisia kampauskurssin oppeja. No letti kuin letti. Ehkä istutan matamin peilittömään paikkaan ja himmennän valoja – No en minä mikään taikuri ole, kun leivontavärkit ovat tässä, vastasin ystävällisesti. Samassa Suvi tuli korjaamaan tilannetta ja kehui matamin hilseetöntä hiuspohjaa ja kiiltäviä hyväkuntoisia hiuksia.

Ai näinkö tämä menee? Niimpä tietenkin. Ehkäpä seuraavaksi kysyn, mistä tuota upeaa hajuvettä saa. – ”Kaunis tammikuun aamu, vielä kun saisi tänne lunta”, aloitin 3-tuntia kestävän jaarittelun ja mietin miten ihmeessä aikoinaan päädyin sinne parturi-kampaamo –kouluun. Muistaakseni pienessä sievässä täyteltiin kaverin kanssa yhteishakulappuja jossain baarissa ja mietittiin, että olisi siistiä osata tehdä mummopermamentteja. No kolmen tunnin puurtamisen jälkeen lopputulos ei ollut mikään silmiä hivelevä ja käsiin sattui ja aivotoiminta oli jäässä liiasta sääkeskustelusta, mutta ihan ok ensi tuotokseksi, enkä missään nimessä näyttänyt asiakkaalle peilillä takatukkaa. En jaksanut enää siinä vaiheessa panostaa kovin paljoa vaan tein vähän paksumpia, että sain homman pulkkaan ennen seuraavaa asiakasta. Asiakas kaivoi setelit pullealla kädellään ja kiitti luomuksesta. Toivottavasti kotonakaan ei ole kunnon peiliä, ajattelin. – Kiitos ja näkemiin, tervetuloa uudestaan, huikkasin.

Illalla kärsin tekemisen puutteesta ja mietin jo pieniä iltasiidereitä Topparissa. Kaivelin lompsaa laukusta ja totesin onnettoman rahatilanteen. Onneksi löysin sieltä samalla vartijapojalta varastetun pampun. Ehkä sillä voisi tehdä jotain kivaa…Mukavan pamppusession jälkeen makoilin elämääni tyytyväisenä sängyllä. Oli aivan pakko samalla testata myös samasta paikasta ”hankkimiani” käsirautoja. Ehkä niitä voi hyödyntää seuraavan kerran, kun saan tänne sopivaa miesseuraa, ajattelin. Kiinnitin itseni sängyn päätyyn ja testasin rautojen pysyvyyttä. Muutaman sekunnin ajattelun jälkeen, tajusin, että niissä käsiraudoissa ei ollut avainta valmiiksi. – Helvetti, kiroilin itsekseni toinen käsi lukittuna metallipäätyiseen sänkyyn. Yletyin yöpöydällä olevaan kännykkään ja hapuilin osoitekirjaani. Kenelle ihmeessä soitan? ” Terve vain, Ninni täällä. Tuletko rautasahan kanssa kämpilleni sahaamaan käsiraudat poikki? No ehkä en soita ainakaan vanhemmilleni Jyväskylään. Mikä piru sen vartijan nimi on? Olisi pitänyt ottaa nimi ja puhelinnumero. No hetken mietittyäni, en viitsinyt vaivata ketään läheistäni. Soitin läheiselle pelastusasemalle, tulisiko joku kivannäköinen palomies rautasahan kanssa pelastamaan avutonta neitoa sängystä. Yritin ennen palomiesten tuloa epätoivoisesti saada kiskottua alushousuja ja farkkuja yhdellä kädellä jalkoihini. Kohta kuulin jyskytystä ovellani. Miesääni huhuili postiluukunraosta, pääsenkö avaamaan. Karjuin takaisin, - En kai olisi ketään soittanut tänne, jos pääsisin avaamaan. Kai te nyt saatte yhden oven auki potkimalla jos ei muuten. Hetken päästä kuului lukon räpläystä ja ovesta astuivat sisään taloyhtiön puheenjohtaja ja kaksi palomiestä. Palomiehet esittäytyivät Mikaksi ja Jarnoksi kätellen toista vapaana olevaa kättäni. -Ompas siinä neito joutunut pulaan. Tuskin kehtaa kysyä, miten tuollaiseen pulaan joutuu, Mikaksi esittäytynyt kommentoi. – Niin, senhän te haluaisitte tietää. Kysyttekö muka puihin joutuneilta kissoiltakin, miten sinne on jouduttu? – No sinä et näytä normikissalta, etkä ole puussa, hän totesi. Päätin häätää puheenjohtajan pois valittamalla naapurista kantautuvista naintiäänistä. (puheenjohtaja itse asuu naapurissa miehensä kanssa). – Ehkä minua ei enää tarvita täällä, Peltoska sanoi ja poistui punehtuneena paikalta. Jarno näytti syötävän hyvältä operoidessaan käsirautoja jonkin sortin voimapuristimilla poikki. Mietin miltä hänen rintalihaksensa tuntuisivat vasten omiani. – Kerrotteko, kun kerrankin pystyn kysymään, sheivaako kaikki palomiehet ylimääräiset karvat pois? Nehän voivat kärähtää tulipalossa, perustelen. Mikä vetää haalarinsa vyötäisille ja ottaa tiukan t-paitansa pois ja esittelee sheivattua yläkroppaansa. – Joo se kuuluu meidän työhönpääsyvaatimuksiin, Mika virnistää. – Näytähän sinäkin Jarno niin saadaan tytölle silmänruokaa. Jarno vetäisee haalarinsa kokonaan pois ja alta paljastuu pelkät boxerit. – Meille tuli vähän kiire tänne, kun kaikki muutkin pojat olisivat halunneet tänne pelastamaan naista sängystä. Noita tulipaloja ei riitä joka päivälle. Lupaan keittää pojille kahvit kiitokseksi. – Et sinä tästä pelkällä kahvinkeitolla selviä, Mika sanoo. Nämä palvelut ovat nykyään maksullisia. – Voi ei, ei mulla ole rahaa, vastasin. – Kuka tässä on rahasta puhunut? Meillä on letkut omasta takaa ja täällä on ilmiselvä tulipalo. Jarno heiluttelee edessään pöllittyä vartijan pamppua, jonka olin yrittänyt piilottaa tyynyn alle. Pamppu näytti lievästi käytetyltä ja tahmaiselta. Luovuin kahvinkeitosta ja turhasta väittelystä ja antauduin letkujen vietäväksi. – Ei paha alkuviikko, Ninni tuumaa tyytyväisenä.

Tiistain ryhdistäytyminen ja kampaajaystäväni Suvi

Heräsin tiistai-aamuna virkeänä uuteen päivään. Laitoin juoksuvermeet päälle ja pyrähdin reippaalle 5 kilometrin lenkille. Tosin jo 100 metrin jälkeen sydän oli tulla rinnastani ulos ja suussa oli ikävä veren maku. - Ehkä kävelenkin loppumatkan, mutta eilen tehty lupaukseni pitää. Kotiintulomatkalla hain tyhjään jääkaappiini kasviksia, hedelmiä ja muuta terveellistä syötävää. Varasin lisäksi ajan kampaajakurssiajoilta tutulle kaverilleni, jolla on oma parturikampaamo Jumbossa. Ajattelin, että Suvi voisi leikata vähän halvemmalla ”kaverihintaan”, kun rahat alkavat olemaan aika finito. Suvi on menestynyt elämässään vähän paremmin kuin minä. Hän jaksoi koulun loppuun ja on ollut siitä asti töissä aluksi vieraalla ja sitten osti oman liiketilan. Asiakkaita ilmeisesti riittää, mutta Suvilta liikeni yksi peruutusaika tälle päivälle. Hyppään viisykköseen ja matkaan kohti kauppakeskusta

– No mitäs sinulle kuuluu pitkästä aikaa? Suvi kysyy ja halaa lämpimästi niin kuin aina. – Hienosti menee, jäin eilen työttömäksi, heräsin vieraan miehen asunnolta, panin aseman vartijan kanssa ja ryyppäsin spurgujen kanssa, vastasin. - Mites sulle, kysyn? – Hyvää kiitos. Etsitään omakotitaloa rauhalliselta alueelta. Antti sai uuden työpaikan Nokialta, Ville aloittaa syksyllä eskarin ja Kiirakin on jo kolme vuotta. Etelän matkasta tässä haaveilen myös. Olisi niin ihana päästä jonnekin lämpimään. Sinä se jatkat tuota mielenkiintoista elämää. Jo silloin kouluaikanakin jaksoit mennä niin paljon, kun me muut nyhjättiin kotona tenttikirjojen kanssa. No mitäs nyt, etsitkö töitä? – No joo, aloitin juuri tänä aamuna paremman elämän. Pitäisi käydä mollissa katsomassa työpaikkoja. – Hei, mitä jos tulisit minulle apulaiseksi, Suvi kysyy. Tarvisin kampaamoapulaista, joka auttaisi siivoamisessa, rullauksessa, hiusten pesuissa ja muutenkin ruuhka-aikoina. Palkkaa en voi kyllä kovin paljoa maksaa alkuun, mutta sinähän voisit käydä tässä samalla niitä parturi-kampaajan opintoja loppuun ja saataisiin sinulle ihan oikeita asiakkaita. Eihän sinulla jäänyt siitä tutkinnosta kuin puoli vuotta? Miksi muuten sinut erotettiin silloin sieltä koulusta? – No nuoruuden typeryyksissä järkkäsin silloin bileet siellä harjoituskampaamossa, sotkettiin peruukit ja sitten sinne tuli talonmies, joka oli opettajan hoito. Hän tarjosi diiliä ryhmäpanosta ja lupasi ettei kerro kenellekään bileistä. Meitä oli silloin Mari, Tiina ja Terhi siellä kanssa ryyppäämässä. Ei tajuttu, että tilassa oli valvontakamerat ja rehtori näki kaiken seuraavana päivänä. Minut ja talonmies erotettiin ja muut saivat varotuksen. – Miksi ne muut saivat vain varotuksen? – No videolta katsottiin, että muut tytöt olivat sotkeneet vähemmän. Ja minä menin vielä panemaan yhden peruukin päähän ja matkimaan rehtoria ratsastaessani talonmiehellä. – Joo hämärästi jotain muistankin. Talonmiehestä puhuttiin, että se käy hommissa äikän maikan kanssa, Suvi vastaa. No tuletko mulle hommiin? Heti huomenna voisit aloittaa. Minulle on tulossa kolmen tunnin letitysurakka…

Maanantain kankkunen, potkut ja pano

Jotain paksua tipahtaa otsaani. Postiluukku kolahtaa kiinni. Sivut liimautuvat lattialla lojuvaan oksennukseen. Kämpässä on pimeää, enkä todellakaan tiedä missä edes olen. Hapuilen valokatkaisijaa oven lähistöltä sitä löytämättä. Konttaan syvemmälle asuntoon. Joku särkyy, haju on kaamea, päässä jyskyttää ja olo on sen mukainen. Kun onnistun löytämään katkaisijan, mieleeni tulee jotain hajanaisia muistikuvia eilisillasta. Sohvalla lojuu joku mies enkä todellakaan tiedä kuka hän on. Musta sotkuinen tukka ja parransänki. Sohvalta kantautuu tasainen hengitys. Ei helvetti, täältä on päästävä pois. Päälläni on vielä ulkovaatteet, käsilaukku ja kengät löytyy eteisen oksennusläjästä. Hipsin hiljaa rappukäytävään ja painan oven takanani kiinni. Missä helvetissä olen?

Pääsin rappukäytävästä ulos ja yritin etsiä laukusta epätoivoisesti kännykkää. Paikallistin itseni Hakaniemen torista, kännykän kello näytti aamuviittä ja päivä oli maanantai 12.1.2008. Työpäivä alkoi klo kuusi Myyrmäen huoltiksella. Olin oksennuksessa, pahassa krapulassa ja yökerhovaatteissa Helsingin Kalliossa. Hanskat olivat unohtuneet jonnekin, ulkona oli pakkasta tai ainakin siltä tuntui. Takin taskusta löytyi kuitenkin matkakortti, odotin ratikkaa, jota ei koskaan tullut. Pakko oli ottaa taksi.

-Tietääkö Niina Peltovaara mitä kello on vai eikö pellossa kelloja käytetä?
Katselin parhaat päivänsä nähneen pomoni ylimeikattuja ja muutaman kerran kiristettyjä vihaisia kasvoja edessäni. - Naamasta päätellen sinun kello on jätättänyt jo aikaa sitten, kivahdin takaisin. Pomon kasvot kiristyivät entisestään ja sain kuulla muistion kahden viikon huoltamourani töppäilyistäni. - 3 myöhästymistä, pari krapula-aamua, rikottu kahvinkeitin ja sotketut ruokatilaukset, etkä edes erota bensaa dieselistä.
En kuulemma sovellu alalle ja sain potkut. Loistava alku viikolle. Kävin tyhjentämässä vaatekaappini ja kävelin varaston kautta ulos pöllien samalla yhden mäyräkoiran erolahjaksi.

Kävelin mäyräkoirani kanssa hitaasti askeltaen Myyrmäen asemalle. Avasin ensimmäisen olutpullon ja istahdin kylmälle rappuselle. En ehtinyt kauankaan siemailla ansaitsemaani olutkeissiä, kun aseman spurgut yksi kerrallaan saapuivat seurakseni. Tarjosin auliisti maanantain lämpimät oluet ja nautin mukavasta seurasta, kunnes vartija tuli heittämään meitä pihalle asemalta. – Täällä on alkoholin nauttiminen kielletty, nuori vartija selventää tiukkaan sävyyn. Vartija oli Veeti Kallion näköinen, pitkä, lihaksikas ja parrakas könsikäs. – Mikä täällä on sitten sallittua, kysyn. – Junan odottelu, vartija vastasi yksiselitteisesti. Intän, että ”täällä on liian kylmä siihen”. Vartija sanoi, että ” Ei minulla ainakaan ole. Lähdetään nyt ulos vain”. – Helppohan sinun on istua lämpimässä kopissasi päivät pitkät ja saada siitä vielä palkkaa, totesin. Vartija katsoi minua arvioiden päästä varpaisiin ja päätyi ehdottamaan asian selvittämistä omassa kopissaan. Ajattelin paremman tekemisen puutteessa lähteä ”neuvottelemaan”. Hetken neuvoteltuani vartijan pöytä sai uutta käyttöä ja takapuoleeni jäi painomustetta Matti Vanhasesta, joka poseerasi Iltalehden sivulla mustan salkkunsa kanssa. Vain uuniperunat ja pihvit puuttuivat. No joo, ei mitenkään erikoinen pano, mutta paremman puutteessa kelpasi. Ehkä saan ensi kerran juoda mäyrikseni rauhassa. ”Veetin” mennessä vessaan siistimään vartijan ”työkaluaan”, pöllin hänen pamppunsa ja käsirautansa myöhempää käyttöä varten.

Kävelin lähiöpubiin. Tilasin nelostuopin ja istuin siemailemaan sitä läheiseen nurkkapöytään. Katselin ympärilleni. Viereisessä pöydässä nuokkui keski-ikäinen mies ja nainen. Heistä lähtevä löyhkä oli kamala ja kieli viikkojen ryyppyputkesta ilman suihkua. Nurkassa istui parikymppinen yksinäisen näköinen mies tuoppinsa ääressä. Hänen vieressään istui äänekkäästi räyhäävä ryyppyremmi hyvässä nousuhumalassa. Baarin työntekijä näytti kypsyneeltä ja lueskeli tiskin ääressä jotain. Alaikäisiltä näyttivät nuorukaiset pelasivat hedelmäpelejä ja lintsasivat todennäköisesti koulusta. Menin vessaan ja tuijotin itseäni peilistä. Naama näytti turvonneelta, silmänaluset siltä ettei ole nukkunut aikoihin, meikki oli tuhruinen ja hiukset sotkussa Veetin käsittelyn jäljiltä. Siiderit ja kaljat näkyivät ikävästi vyötäröllä. Tätäkö tämä loppuelämä on? Huudan peilikuvalleni, ryhdistäydy nainen!