Letitystä ja palomiehiä letkuineen

Raahauduin uuteen työpaikkaani Jumboon aamuyhdeksältä. Viinalakkoni ja terveellinen elämä on pysynyt hyvin jo 43 tuntia. Mielessäni häivähti makean siiderin maku. Miksi töissä tarvitsee olla aina selvinpäin? Olisi paljon luovempaa olla pienessä maistissa…No tyydyin Suvin tarjoamaan expressoon. Sisään purjehti iso tumma nainen, joka halusi ilmeisesti Pelle Miljoonaksi. Jos minulta kysyttäisiin, antaisin hänelle Oprah-peruukin ja passittaisin hänet Rolf Nordströmin klinikalle. Kamala Lancomen Tresor täytti koko pienen kampaamon. Yök, no kai sitä jotain tarvitsee tehdä rahan palkkansa eteen. Istutin matamin tuoliin, peitin hänen ruhonsa kampausviitalla ja aloin tuskalliseen letityshommaan. – Tee sitten tasapaksuja lettejä. Viimeksi, kun kävin toisessa liikkeessä, siellä oli joku onneton harjoittelija, joka letitti miten sattuu. Yksikin letti oli monta milliä paksumpi kuin toiset. Kuulin tutulta, että tämä kampaamo on oikein hyvälaatuinen, asiakas selitti. Yritin epätoivoisesti muistella kymmenen vuoden takaisia kampauskurssin oppeja. No letti kuin letti. Ehkä istutan matamin peilittömään paikkaan ja himmennän valoja – No en minä mikään taikuri ole, kun leivontavärkit ovat tässä, vastasin ystävällisesti. Samassa Suvi tuli korjaamaan tilannetta ja kehui matamin hilseetöntä hiuspohjaa ja kiiltäviä hyväkuntoisia hiuksia.

Ai näinkö tämä menee? Niimpä tietenkin. Ehkäpä seuraavaksi kysyn, mistä tuota upeaa hajuvettä saa. – ”Kaunis tammikuun aamu, vielä kun saisi tänne lunta”, aloitin 3-tuntia kestävän jaarittelun ja mietin miten ihmeessä aikoinaan päädyin sinne parturi-kampaamo –kouluun. Muistaakseni pienessä sievässä täyteltiin kaverin kanssa yhteishakulappuja jossain baarissa ja mietittiin, että olisi siistiä osata tehdä mummopermamentteja. No kolmen tunnin puurtamisen jälkeen lopputulos ei ollut mikään silmiä hivelevä ja käsiin sattui ja aivotoiminta oli jäässä liiasta sääkeskustelusta, mutta ihan ok ensi tuotokseksi, enkä missään nimessä näyttänyt asiakkaalle peilillä takatukkaa. En jaksanut enää siinä vaiheessa panostaa kovin paljoa vaan tein vähän paksumpia, että sain homman pulkkaan ennen seuraavaa asiakasta. Asiakas kaivoi setelit pullealla kädellään ja kiitti luomuksesta. Toivottavasti kotonakaan ei ole kunnon peiliä, ajattelin. – Kiitos ja näkemiin, tervetuloa uudestaan, huikkasin.

Illalla kärsin tekemisen puutteesta ja mietin jo pieniä iltasiidereitä Topparissa. Kaivelin lompsaa laukusta ja totesin onnettoman rahatilanteen. Onneksi löysin sieltä samalla vartijapojalta varastetun pampun. Ehkä sillä voisi tehdä jotain kivaa…Mukavan pamppusession jälkeen makoilin elämääni tyytyväisenä sängyllä. Oli aivan pakko samalla testata myös samasta paikasta ”hankkimiani” käsirautoja. Ehkä niitä voi hyödyntää seuraavan kerran, kun saan tänne sopivaa miesseuraa, ajattelin. Kiinnitin itseni sängyn päätyyn ja testasin rautojen pysyvyyttä. Muutaman sekunnin ajattelun jälkeen, tajusin, että niissä käsiraudoissa ei ollut avainta valmiiksi. – Helvetti, kiroilin itsekseni toinen käsi lukittuna metallipäätyiseen sänkyyn. Yletyin yöpöydällä olevaan kännykkään ja hapuilin osoitekirjaani. Kenelle ihmeessä soitan? ” Terve vain, Ninni täällä. Tuletko rautasahan kanssa kämpilleni sahaamaan käsiraudat poikki? No ehkä en soita ainakaan vanhemmilleni Jyväskylään. Mikä piru sen vartijan nimi on? Olisi pitänyt ottaa nimi ja puhelinnumero. No hetken mietittyäni, en viitsinyt vaivata ketään läheistäni. Soitin läheiselle pelastusasemalle, tulisiko joku kivannäköinen palomies rautasahan kanssa pelastamaan avutonta neitoa sängystä. Yritin ennen palomiesten tuloa epätoivoisesti saada kiskottua alushousuja ja farkkuja yhdellä kädellä jalkoihini. Kohta kuulin jyskytystä ovellani. Miesääni huhuili postiluukunraosta, pääsenkö avaamaan. Karjuin takaisin, - En kai olisi ketään soittanut tänne, jos pääsisin avaamaan. Kai te nyt saatte yhden oven auki potkimalla jos ei muuten. Hetken päästä kuului lukon räpläystä ja ovesta astuivat sisään taloyhtiön puheenjohtaja ja kaksi palomiestä. Palomiehet esittäytyivät Mikaksi ja Jarnoksi kätellen toista vapaana olevaa kättäni. -Ompas siinä neito joutunut pulaan. Tuskin kehtaa kysyä, miten tuollaiseen pulaan joutuu, Mikaksi esittäytynyt kommentoi. – Niin, senhän te haluaisitte tietää. Kysyttekö muka puihin joutuneilta kissoiltakin, miten sinne on jouduttu? – No sinä et näytä normikissalta, etkä ole puussa, hän totesi. Päätin häätää puheenjohtajan pois valittamalla naapurista kantautuvista naintiäänistä. (puheenjohtaja itse asuu naapurissa miehensä kanssa). – Ehkä minua ei enää tarvita täällä, Peltoska sanoi ja poistui punehtuneena paikalta. Jarno näytti syötävän hyvältä operoidessaan käsirautoja jonkin sortin voimapuristimilla poikki. Mietin miltä hänen rintalihaksensa tuntuisivat vasten omiani. – Kerrotteko, kun kerrankin pystyn kysymään, sheivaako kaikki palomiehet ylimääräiset karvat pois? Nehän voivat kärähtää tulipalossa, perustelen. Mikä vetää haalarinsa vyötäisille ja ottaa tiukan t-paitansa pois ja esittelee sheivattua yläkroppaansa. – Joo se kuuluu meidän työhönpääsyvaatimuksiin, Mika virnistää. – Näytähän sinäkin Jarno niin saadaan tytölle silmänruokaa. Jarno vetäisee haalarinsa kokonaan pois ja alta paljastuu pelkät boxerit. – Meille tuli vähän kiire tänne, kun kaikki muutkin pojat olisivat halunneet tänne pelastamaan naista sängystä. Noita tulipaloja ei riitä joka päivälle. Lupaan keittää pojille kahvit kiitokseksi. – Et sinä tästä pelkällä kahvinkeitolla selviä, Mika sanoo. Nämä palvelut ovat nykyään maksullisia. – Voi ei, ei mulla ole rahaa, vastasin. – Kuka tässä on rahasta puhunut? Meillä on letkut omasta takaa ja täällä on ilmiselvä tulipalo. Jarno heiluttelee edessään pöllittyä vartijan pamppua, jonka olin yrittänyt piilottaa tyynyn alle. Pamppu näytti lievästi käytetyltä ja tahmaiselta. Luovuin kahvinkeitosta ja turhasta väittelystä ja antauduin letkujen vietäväksi. – Ei paha alkuviikko, Ninni tuumaa tyytyväisenä.